Olen koittanut lapsille painottaa että aina pitää puhua totta. Kaikessa täytyy äidille kertoa totuus! Pienet ovat niin mustavalkoisia vielä että totuus on heille aina se mikä itsestä tuntuu sopivimmalta tai heille sopii ettei ole tehnyt väärää. Toki on ihanaa huomata että kertovat myös sen jos tekivät väärin, vaikka perusteluna tulee se oman edus tavoittelu!
Murrosiässä tämä asia muuttuu. Ihmisen kasvun myötä aletaan totuutta muuntelemaan ja valtaa sellainen esitys muoto että sopii hyvin itselle. Kuten vastataan kysymykseen niin kuin tiedetään tahdottavan vastata. "Oletko tehnyt läksyt" - "Luulisin".... Eli luulen että olen, mutta jos en tiedä mitä on läksyksi en ole niitä tehnyt.
Mietinkin mistä tulee rehellinen toiminta, jos jo niin aikaisessa vaiheessa osataan kiertää totuutta. Pohdituttaa myös se millaista on sellaisten ihmisten elämä, jotka tavallaan työkseen kiertävät totuutta. Kuinka rankkaa on muistaa totuus.
Olen niin vanhanaikainen että oletan kotona ja parisuhteessa pesivän totuuden. Parisuhde ei voi perustua muuhun kuin totuuteen ja luottamukseen. Ennen en ymmärtänyt eronneita henkilöitä, mutta nyt elämä on opettanut. Pohdituttaakin mikä on sellainen totuus jonka muuntelu on liikaa? Mitä ihminen tuntee kun hän muuntele totuutta? Saako siitä mielihyvää kuin esimerkiksi viinasta ja tupakasta? Voiko tuo mielihyvä olla niin valtava ettei tajua enää tekevänsä väärin. Voiko siihen jäädä tavallaan koukkuun ja tulla riippuvaiseksi? Millaisella kasvatuksella tuohon päästään?
Olen murroikäisen kanssa keskustelleet paljon voiko sanoa "en tiennyt", "en ollut kuullut" jne jos tietää ja on kuullut, mutta pääsee vähemmällä niin sanoessaan. Koska voi sanoa että valehtelee ja koska puhuu tavallaan "muunneltua totuutta". Mitä on valehteleminen? Koska se muuttuu valehteluksi?
Kuinka usein minä, joka olen liian suora ja mustavalkoinen vieläkin loukkaannun kun huomaan että minulle valehdellaan!!! Mietin usein tajuaako puhuja että tiedän hänen valehtelevan? Saako enemmän tyydytystä jos valehtelee niin että toinen tietää vai että niin ettei toinen tiedä? Kuinka paljon voi sietää? Onko tyhmä se joka valehtelee, niin kuin lapsille opetetaan vai meneekö aikuisten maailmassa niin että se on tyhmä joka sanoo huomanneensa valheen? Aikuiset kyllä tekee mielestäni elämästä vaikeaa!!! Miten me umpikierot ihmiset jotka elämmä korviamme myöten valheessa saamme kasvatettua lapset tähän maailmaan siten että osaavat elää? Pitäisikö siis opettaa kokoajan enemmän "muuntelemaan totuutta" vai rehelliseksi? Minun etiikka sanoo että rehelliseksi, mutta pärjääkö jälkikasvu jos ei ole taitava totuuden muuntelija? Kasvatuksen dilemmoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti