Olen henkilö joka on aina koittanut olla kaikille mieliksi. En sano vastaan vanhemmeilleni tai työkavereilleni. En uskalla sanoa mitään jos minua loukataan ja varsinkin jos tuo tehdään sillä ilmeellä että näkee olevan tarkoituskin loukata. Pahoitan usein mieleni ja sulkeudun kuoreeni ja etsin virhettä itsestäni. Olen sisäistänyt neuvon ettei muita voi muuttaa vaan vain itseään.
Nyt olen päättänyt että aion sanoa jos jokin asia loukkaa minua. Jos loukkaaja siitä suuttuu ja ei ole ollut tarkoitus loukata toivottavasti sanoo sen minulle! Koitan myös opettaa lapseni samanlaiseksi. Pitää uskaltaa sanoa mikä ärsyttää eikä vain alkaa mököttämään.
Etenkin itseäni vanhemmille henkilöille minun on vaikea sanoa suoraan. Nielen kaiken ja koitan kätkeä ne sisääni. Luulen että minut on pienestä asti opettettu kunnioittamaan vanhempia. Vaikeinta vastaan sanominen on juuri omien vanhempieni ikäisille henkilöille. Tätä aion vuorotteluvapaan jälkeen alkaa harjoittelemaan. EN aio enää pahoittaa mieltäni ilman ettei sitä myös aiheuttaja tiedä, vaikka hän saisikin siitä kiksejä tai mielihyvää.
En tiedä ettenkö yhteiskunnalle karhunpalveluksen kun opetan lapseni sanomaan miltä tuntuu vai aiheutanko sen etteivät he ikinä pärjää elämässään. Koitan vain toimia kuinka omatunto antaa vinkkiä. Koitan toimia niin kuin haluan en niin kuin joku muu odottaa. Katsotaan mitä tämä saa aikaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti