nautintoja yhden lapsen kanssa

Nuorimmat lähti mummolaan tänään. Vanhin lomaili yksin kotona päivän, kun olimme töissä. Koira seuranaan päivä oli mennyt nopeasti eikä siksi valittamista, oli ulkoillutkin useamman kerran. Olimme sopineet että lähdemme töiden jälkeen kaupungille katselemaan tupaantuliaislahjaa ystäväperheellemme.
Kiersimme joitakin vaate kauppoja ensin ja sitten Tiimarin ja ruokakaupat ja ideoimme lahjaa. Tyttäreni oli aivan innoissaan kun sai miettiä mitä illalla syömme jälkiruokineen. Teimme ruuan yhdessä: pastaa pinaatti kermakastikkeessa valmiina pussista ja ihanaa salaattia sekä tuoretta myslileipää ja jälkiruuaksi valkosuklaa marja jäätelöä. Telkusta tuli ruotsin miljonääri äidit, mutta oli meillä silti kivaa! Ihania pikku iloja elämässä! Tyttäreni jolle harmittavan vähän jää nykyisin aikaa,nautti selkeästi ihan täysillä. Hienoa, että esi murrosikäinen jaksaa olla vielä meidän vanhusten kanssa!!

Niin ja oikeasti eineksistä saa pienellä "tuunaamisella" ihan herkkuja! Kokeilkaan vaan!!!! :)

Tauti porskuttaa...

Niin samalta kuulostaa kuin aikaisemmatkin postaukset, tauti senkun porskuttaa. Tyttäret ilmeisesti jo hiukan paremmassa kunnossa - kahden viikon sairastelun jälkeen. Itse sain kuumeen uudestaan viikon tauon jälkeen. Olo on aivan hirveä. Kaikkia niveliä särkee. Ei voi nukkua kuin selällään, koska lonkat ja olkapäät on niin kipeät.

Ulkona aurinko paistaa ja pakkasta on vain muutama aste. Aivan mahtava ulkoilukeli. Onneksi lapsilla on isä joka otti heidät ja luistimet ja suuntasivat luistelemaan. Aivan ihana ilma tehdä niin! Ihanaa kun on terve aikuinen hoitamassa lapsia!

Ensi viikko onkin täällä hiihtolomaa. Alkuviikon mummo hoitaa lapsia. Loppu viikolle pitäis miettiä tekemistä. Pohdin HopLoppia, Peukkulaa, elokuvia ja arjen askareita. Minä tahtoisin viedä lapsia vaikka mihin, mutta luulen että he olisivat onnellisia minun seurasta. Leivottaisis, askarreltaisi, ulkoiltaisi... Katsotaan mitä keksin.

Rauha talossa

Sairastamme koko tyttö kööri meidän perheessä. Yhdellä kuumetta, kaksi yskii ja yksi valittaa heikkoa oloa ja hiukan kuumeinen. Voitte arvata kuinka mukavaa tää on! Itse olen totaalisen kylästynyt tautiin, olen tosi huono sairastaja. Ahdistaa sisällä olo. Oma ulkomuoto näyttää tosi tylsältä peilistä. Koitan järjestellä menoja sähköpostilla että olisin edes hiukan ulkomaailman kanssa tekemisissä. Olo on niin huono ettei kahvikaan maistu... Koira vaeltelee huoneesta toiseen ja ihmettelee mikä on homman nimi....
Mulla olisi intoa tehdä opintotehtäviä, mutta tarvisin pari juttua kirjastosta ja paperille printattuna. Voisin joogata tai jumpata, mutta lievä kuume ei taida olla hyvä yhdistelmä jumpan kanssa... Kyllä ottaa päähän tää sisällä kärvistely!
Onneksi lapset nukahtivat kaikki - loppui se äiti! Äiti! -kuoro. Kohta toki heräävät ja kiva olisi keksiä jotakin hyvää heille piristykseksi, ehkä pannari?
Toinen pohdinnan aihe on tämä perheiden sairaidenlasten hoidon jakaminen? Kuinka monessa perheessä se on automaattisesti äiti, joka jää kotiin? Onko joillakin toisinpäin? Voiko asiatsa keskutella vai miten päätetään?
Meillä aina punnitaan menojen tärkeydet. Mieheni joustaa hyvin ja usein puolitamme päivän ja jaamme sen mukaan miten on menoja kummallakin. Usein mietin mikä on tärkeä meno ja mikä ei? Voiko jokin olla tärkeämpää kuin lasten hoitaminen? Olenko itsekäs kun ajattelen että työssä tulee olla, eikä kotona...Toki olen ja siitä syyllisyyttä kärsin!!! Kärsiikö kukaan muu?

Ruokaa leivinuunissa

Nyt kun pakksaset paukkuu lämmitämme joka päivä takkaleivinuuniamme, on ruuan laittaminen leivinuunissa helppoa. Toki valmisteluun pitää hiukan enemmän satsata kun aikaa hauduttamiseen menee enemmän kuin keittelemiseen, mutta ikaa säästyy kun ei tarvitse vahtia niin paljon.
Tein tänään possua ja kasviksia uunissa.

POSSUA JA KASVIKSIA UUNISSA

700g possun ulkofilettä
pari sipulia
6-7 perunaa
5 porkkanaa
1/2 tl inkivääriä jauhettuna ja kuivattuna
1/2 tl paprikachilijauhetta
1-2 laakerinlehteä
6-8 kpl kokonaisia maustepippureita
soijakastiketta
riista kanttarelli fondia

Pilkoin possun ulkofilettö pieniksi kuutioiksi ja laitoin laakeaan uunivuokaan. Pilkoin myös sipulit aika isoiksi kuutioiksi,perunat ja porkkanat myös kuorin ja kuutioin. Laitoin kaikki kuutiot uunivuokaan, lorautin päälle kanttarelli riista fondia, soijakastiketta, pari laakerinlehteä, 6-8 maustepippuria, jauhettua inkivääriä ehkä noin 1/2 tl, saman verran vähän tulista paprikachilijauhetta. Pari desiä vettä ja uuniin. Annetaan hautua niin kauan, että kasvikset ovat pehmeitä (ainakin pari tuntia) ja nautiskellaan vaikka punajuurisalaatin kera. Jos teet sähköuunissa joku 150-175 astetta on hyvä).

vauvoja ja kissan pentuja

Äsken tyttärini kiljui, että hän on Arkadianmäen Ulla ja saa kymmenen kissanpentua. Hän kysyi että tuleeko ne Pimpistä? Vastasin tietysti että tulee juu, juu, kun nuhaisena nojatuolissa istun. Sitten näin kuinka hän käveli ohitseni pitkikset täynnä muhkuroita. Kysyin mitä hänellä on housuissaan ja vastaus oli että niitä kissanpentuja!
Nyt hän pohtii vieressäni voiko istua, kun on housut täynnä kissanpentuja (pehmoleluja!). Pystyi istumaan, mutta totesi että olisi kiva jos syntyisivät. Rankkaa tuo odotus aika oli sitten kissa tai ihminen!!!

Tauti ei hellitä...

Edelleen itse sairastan samoin vanhin tyttäreni. Koska vanhimmainen on ylittänyt jo maagisen 10-vuoden rajapyykin on hänen pärjättvä kotona yksinään. Hän kysyikin syksyllä minulta: "kuka on keksinyt että 10-vuotias pärjää yksinään kipeenä?" En osannut vastata kysymykseen. Totta on, että kymmenen täyttänyt ei ole vielä niin kypsä, että yksin pärjäisi. Nytkin eilen ei osannut ottaa mitään suuhunsa ja tänään oli syönyt mandariinin. No sillä tietysti pärjää pitkälle!!!
Itse olen niiskuttanut pari päivää ja olo on tosi huono. Pomon kommentti ole "tee jotakin tolle flunssalle" teki mieli sanoa et saat tän! No joo kai on viikonloppu otettava rennosti ja sairastettava, jotta paranee... Ensi viikolla olisi tulossa vieraitakin, joita oikeasti tahdon nähdä, parannuttava siis on!

Niisk!

Perheeseemme on esettunut kunnon flunssa. Ensin sairastui nuorimmainen ja eilen keskimmäinen. Arjen pyörityksen lisäksi kammppailemme vanhempina työn ja lasten hoidon kanssa. Kumpi jää kotiin? Kummalla on tärkeämpää tekemistä töissä? Miten rytmitämme menemisemme jne.
Kaikki muuten ihan ok ja tämä on tavallista arkea, mutta niiskutan itsekin. Lihaksia pakottaa ja olo on vetämätön. Niin, olen lähdössä koulutukseen Tampereelle eikä olo ole yhtään sellainen, että kiinnostaisi lähteä...tahtoisin kaivautua sänkyyn peiton alle ja jäädä sinne! Tässä nyt lääkitsen itseäni, että kykenen kähtemään junaan. Olen sen verran veto pois, että en jaksa edes raahustaa bussilla joka on n. 40 min ennen junani lähtöä keskustassa. Tilasin taksin ja kärsin siitä seuraukset....
Mieheni jää lasten kanssa kotiin sairastamaan. Huominen katsotaan sitten illalla. Tytöt voisi mennä mummolaan, mutta kipeinä heitä ei sinne voi laittaa. Huomenna ja perjantaina olisi minulla koulutusta myös, katsotaan jaksanko mennä tai pääsenkö. Lasten terveys kuitenkin on tärkeintä!

hoitokysymys??

Meidän kaksoset ovat olleet puolitoista vuotta perhepäivähoidossa ja olen ollut todella tyytyväinen järjestelyyn. Perhepäivähoitoa ennen heitä hoidettiin kotona pääasiallisesti mummon toimesta, joka oli aivan mahtava ratkaisu myös! Lasten ja mummon suhde syveni ja tiivistyi aivan toisenlaiseksi kuin muiden lapsiemme. Olen todella onnellinen siitä että mummo jaksoi puolitoista vuotta tyttöjen kanssa! Niin ja arvatkaa kuinka helppoa se oli minulle. Mummo hoiti kodin yleissiivouksen ja ruuanlaiton. Ei tarvinnut viikkailla pyykkejä tai muuta. Aivan ihanaa!

Kun hain hoitopaikkaa kaupungilta, olin ensisijaisesti viemeässä tyttöjä päiväkotiin. Paikkaa sellaisesta emme kuitenkaan saaneet ja perhepäivähoitoon tyydyimme. Syksyn myötä totesin perhepäivähoidon joustavuuden olevan haastavalla nuorimmaisellemme armahdus. Ruokailuja voitiin rytmittää ja tekemistä suunnitella kiukun mukaan. Nyt on näistä ajoista kasvettu ja hoito silti vastaa tarpeita.

Koskaan ei ole kuitenkaan ajatellut, että hoidossa heidät eri paikkaan veisin. Nyt neuvolassa asiaa minulle ehdotettiin useamman kerran. Pohdituttaa kovasti miten toimisin. Mielestäni lapset otetaan yksilöllisesti huomioon perhepäivähoitajalla. Hän pyrkii järjestämään asiat niin, että lapset saavat tehdä eri aikaan ari asioita. Myös erilaiset ryhmät ovat tarpeen mukaan käytössä. En itse ollut ajatellut eri paikkoja ollenkaan.

Kouluun olin aluksi viemässä heitä eri luokille, mutta nyt en enää tiedä. Voisinko olla niin itsekeskeinen, että armahtaisin itseni ja laittaisin heidät samalle luokalle. Kaikki asiat olisivat samaan aikaan. Meidän ei tarvitsisi miettiä oliko luistelua kummalla ja mikä koe kelläkin. Kokeisiin lukeminen onnistuisi yhdessä, yksillä kyselemisillä jne. Tämä siis olisi MINULLE helppoa! Voinko toimia sen mukaan mikä on minulle helppoa? Voinko armahtaa itseni tässä? Tätä olen jo miettinyt useasti, vaikka kouluun lähteminen ei ole vielä ollenkaan ajankohtaista....

Nyt neuvolassa heitetty kysymys eri hoitopaikoista, saa mielessäni pyörimään saman tyyppisä kysymyksiä. Voinko ajatella itsekkäästi, että aamuni lyhenee ainakin vartin ja iltapäivä myös, jos voin viedä lapset samaan paikkaan. Olenko liian itsekeskeinen, jos ajattelen, että puoli tuntia minulle lisää työaikaa, on paljon? Tulisiko minun pohtia lasteni kehitystä? Kärsivätkö he, jos eivät voi olla erossa? Käsivätkö he, jos joutuvat olemaan erossa?

Kiitos neuvolan tädin, jos aikaisemmin olen pohtinut riitänkö kahdelle saman ikäiselle? Kohtelenko heitä yksilöinä? Enhän vertaile heitä? Olenko heille tasapuolinen? Pohdin nyt myös pitäisikö yksilöllisen lapsen kehityksen tukemisen kannalta heidät erottaa omiin hoitopaikkoihinsa - kyllä pieni pääni nyt on pullollaan kysymyksia ja omatunto kolkutta vielä enemmän! Toisaalta kai se onkin neuvolan tehtävä, saada vanhemmat huomaamaan omat virheensä, vai onko? Mitäs mieltä olette? Olisin toivonut, että neuvola tukee vanhempia kasvatustehtävässä?

Ystävänpäivä!!

Ajatuksissani teen ystävänpäivä postauksen ajankanssa ja rauhassa. Ajatus oli, että koskettaisin kirjoituksellani kaikkia ihania ja rakkaita ystäviäni, ja osoittaisin kuinka paljon he minulle merkitsevät! Niin miten kävi?
No huomaatte varmaan, ettei tämä ole tuollainen ajatuksella kirjoitettu postaus. Perjantaina, kun säntäsimme neuvolaan kaikki oli vielä aika ok. Olin ajatuksissani valmistautunut pakkasviikonloppuun ja olemaan lasten kanssa sisällä. Tiesin, että töitä olisi jonkin verran tehtävä, että tuleva viikko ei olisi niin hektinen... Sitten nuorin lapsista sairastui flunssaan. Sain siivousinnon auringon myötä päälle ja sunnuntaina töihin päästyäni, minut hälyytettiin kotiin, kun oli tullut vieraita. Siis nyt olen kotona hoitamassa yskijää ja koitan tehdä töitä samalla...karmea kasa niitä ainakin tuossa odottaa. Eli se siitä!

Silti ystävät ovat minulle tosi tärkeitä ja kokoajan kärsin siitä, että liian vähän löytyy ystäville aikaa...Toisaalta, kun oikein sitten satsaa niihin harvoihin tapaamisiin voi laatu korvat määrää - eikö?

Syksyllä näin kaukana asuvaa ystävääni Ateneumissa ja sen jälkeen menimme syömään. Ihana päivä! Vaikka emme näe usein, väliä tapaamisilla voi olla vuosia, tuntui että ei ole kulunut kauaa siitä, kun viimeksi näimme.
Ateneumista suuntasin toisen ystävän luokse yöksi. Istuimme pimeällä takapihalla ja joimme viiniä kuunnellen yön ääniä. Voiko olla parempaa! Näemme harvoin myös, mutta silti koemme tai ainakin minä koen, että meillä on niin paljon yhteistä ja tsemppaamme toisiamme vain olemalla olemassa!
Jos minua harmittaa jokupäivä todella paljon, voin soittaa samassa elämäntilanteessa olevalle ystävälleni. Hän jaksaa kuunnella ja kertoa mielipiteensä - vahvistaa näkemystäni tai osoittaa että olen ihan väärässä. Tämän saa vain ystävä tehdä!;) Heihin luotamme ja uskomme, kun he osoittavat, että olemme väärässä. Hän jaksaa kuunnelle kaiken mikä niskaani kaadetaan. Hän myös osaa neuvoa käsityöongelmissani!

Omaan paljon ystäviä joiden kanssa ei enää ole niin paljon yhteistä, paitsi yhteiset muistot ja silti ne ovat niin vankkoja ettei ilman pärjää. Elämän muuttuessa tulee uusia ystäviä kuvioihin - joistakin ihmisistä vaan tuntee, että heitä ilman ei voi elää, vaikka täytyy tunnustaa etti näin "iäkkäänä" aina jaksa tutustua. Joskus ajattelen ettei minulle ole aikaa kaikille ja siksi olen tullut valikoivammaksi kenet otan lähipiiriini. Kaikkien kanssa ei vaan koe olevansa niin hengenheimolainen. Toki ymmärrän, että näin voin jättää taakseni ihmisiä, joista voisi tulla hyviä ystäviä, tiedostan siis tämän.

Nyt kun kotana sairastamme saan voimaa siitä, että lapsuuden ystäväni tulee meille kylään ensi viikolla. Toivon vaan etten joudu pettymään, siksi että jomman kumman perhessä sairastetaan. Meidän tapaamisemme ovat muuttuneet lasten tulon myötä. Ennen saatettiin nähdä baarissa, nyt istutaan sohvalla tai keittiössä ja seurataan lapsia. Toisaalta olisi ihanaa, jos lapsemme jatkaisivat ystävinä, kun kauttamme tutustuvat. Katsotaan.

Kai voin loppuun todeta, että YSTÄVÄT ovat elämän koossapitävä voima. He jaksavat kuunnella ja kannustaa, he palauttavat pilvilinnoista maanpinnalle tai nostavat sinne pilviin. Parasta aikaa on olla ystävän seurassa, vaikka se ei tapahtuisikaan ihan joka päivä. Kiitos ystävät, että elätte minun kanssa! Toivon, että jatkossa minulla on teille enemmän aikaa tai sitten laadukkaampaa aikaa!

Pahoittelen jo nyt, että kukaan teistä ei ole saanut minulta kortteja tai muuta - koitan jakaa muistamista eri päiville jatkossa.:)Halauksia!

Katsoisi eteensä!

Sisareni kertoi, että oli mennyt lasteni kanssa jäätelöautolle. Jätskiauto ei kuitenkaan tullut ajoissa, koska oli ajanut ojaan. Lapseni olivat jo alkaneet palella ja nuorempi oli sitten sisarelleni alkanut vihjailla asiasta siihen sävyy,n että heidät oli turhaan tuotu odottamaan jääteläautoa. Olisihan heidän mielestään voinut tulla vasta sitten, kun se auto oikeasti tulee!

Sisareni kertoi sitten, ettei hän voinut tietää auton olevan noin myöhässä, mutta koska se oli ajanut ojaan on aikataulu sekaisin. Kun nuorimmainen oli kuullut, että jäätelöauto oli ajanut ojaan, oli hän hetken asiaa ihmeteltyään todennut:" Kattois eteensä!"

riittämättömyyden tunnetta?!

Kaksosten kanssa saa mielestäni useammin vanhemmat kokea kuinka heistä ei riitä molemmille. Minulla on siis kaksoset ja yksi vanhempi tytär. Ikäeroa kaksosiin on 7,5 vuotta. Esikoisen kanssa ehdimme oikein hyvin opetella elämään ja koimme paljon asioita ennen kaksosten syntymää. Toki koin joskus etten riitä, mutta olihan aina isä tarjolla näihin tilanteisiin.
Kaksosten synnyttyä jo vauva-aikana sai kokea kuinka avuton oli. Jos toista imetit ja toinen kakkasi vaippaan ja olin yksin kotona. Oli odotettava että aikaa ja käsiä vapautui. Myös tilanteet kun lapset koettelee ja hermot palaa, tulee useammin vastaan kun lapsia on useampi, olivat sitten saman ikäisiä tai ei.
Nykyisin koitan antaa huomiota molemmille. Ihan kalenteriin koitan merkitä kumman vuoro on olla äidin kanssa tai isän kanssa. Tytöt ovat myös oppineet laskemaan vuorojaan ja huomauttavat aika pian että oli mun vuoro, jos tarjoat vuoroa muulle lapselle.
En tiedä miten muut käsittelevät riittämättömyyden tunteita, minua ne satuttaa ja koen epäonnistuneeni niin vanhempana kuin äitinäkin. Vaikka itse olen lapseni hankkinut, mietin usein olenko ihan valmis äidiksi ja kykenenkö kasvattamaan lapsistani täysipainoisia kansalaisia tähän yhteikuntaan. Miten näihin tilanteisiin voi valmistautua?

sairastuvassa

Olin pari päivää työmatkalla ja tyttäret olivat mummolassa. Sieltä palattuaan toinen hiukan pärski ja kaiveli nenäänsä. Seuraavana päivänä alkoi sitten nenä vuotamaan ja aivastelu. Voi pientä, mikä flunssa iski! Nyt on toinen päivä niiskutusta ja silmien vuotamista menossa. Kuumetta ei vielä ole mutat ei tunnu mitään kuulevan ja tosi huonon näköinen on tyttö. Säälittää!!!

Olemme katsoneet vanhimman biologian kokeen takia "Olipa kerran elämä" sarjaa ja sieltä on nyt opittu että virukset aiheuttaa flunssaa. Kaikesta kysytään auttaako tämä viruksia? Minä korjaan että auttaa vastaaineita, olloin kysytään:" Onko ne niitä kärpäsiä?" Kerron että ovat jolloin mietitään mistä ne tulee sisälle jne... On tää hauskaa miettiä miten sairaudet tulee ja mistä. Hyvää tässä on se että pesevät neidit kokoajan käsiään ettei tule lisää viruksia.

Harmittaa kyllä kun aurinko paistaa täysillä ja me sairastetaan. Tosin aika kylmä ulkona olisi olla....Minä siivoan ja teen kotia viihtyisämmäksi sairastajille.....

Lumifossiili

Olimme koko perhe hiihtämässä. Nuorin lapsista hyytyi hiihtämiseen perin kierroksen jälkeen ja tahtoi ottaa sukset pois. Toiset jatkoivat vielä hiihtämistä, joten nuorimmainen alkoi leikkiä. Loppu perheestä lopetteli hiihtämistä ja pyyrin että jokainen ottaisia pmat sauvansa ja kantaisi ne kotiin. Kaikille muille tämä sopikin, paitsi nuorimmaiselle. Hän totesi ettei voi ottaa sauvojaan, koska hänellä oli lumipaakku, joka piti kantaa kotiin. Ihmettelin miksi paakku oli niin tärkeä, johon minulle todettiin että "tottakai se on tärkeä se on LUMIFOSSIILI!"

Kyllä minua nauratti! Mistä voi neljävuotiaat keksiä että on lumifossiileja, jotka ovat korvaamattoman arvokkaita! Tämäkin oli niin arvokas että se hellästi tuotiin kotipihaan asti! Onneksi lapset ovat noin mielikuvitukseltaan rikkaita ja innokkaita! Pysyy tällainen "kalkkis" vireessä ja hyvällä tuulella!

Meille on muuttanut Munamies ja Suihing. Kovaa menee leikit ja mukavaa on - rakastavat toisiaa kuulemma kovasti. Mukavaa on katsella lasten leikkiä ja pelleilyä. Toinen kävelee kyykyssä ja valitta kun on niin lyhyet kädet. Toinen liihottaa perhossiivet selässä ympäri kotia ja hokee "happi ending".

Leikin lopuksi menimme saunaan ja siellä leikki jatkui lauteilla. Isompi lapsi sitten kateellisena tahtoi lopettaa leikin ja kertoi että ei sisko voi olla Munamies, koska on tyttö!

No sitten meillä olikin Munatyttö ja Suihing... Onneksi neljävuotias osaa olla luova ja jatkaa mukavaa leikkiä!!!!

Lunta tulvillaan ettei sekaan mahdu

Eilinen lumisade oli aika mieletön. Tein ruokaa ja huomasin kookosmaidon loppuneen. Tahdoin tehdä lastenkin pyynnöstä ja omasta halusta kalakeittoa, johon laitan kookosmaitoa. Otin koiran ja ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Koiralle lenkki ja kaupasta kookosmaitoa.
Aluksi lunta ei tullu kovin paljon, mutta kun pääsin läheisen lammen rannalla kulkevalle polulle lumisade yltyi. En voinut katsoa eteeni, kun lunta satoi silmiin. Pää kenossa ja varpaita tuijottaen koitin käpöttää. Lunta kertyi päälleni ja piposta sitä tippui hartioille ja niskaan. Ripsivärit valui poskille ja lunta meni joka paikkaan. Kaupassa kassa kysyi olinko kävellyt pitkästi ja ihmetteli kun kerroin että vain noin 1km lenkin.
Kävellessäni ajattelin että sellaisella kelillä voisi oikeasti laulaa "lunta tulvillaan on raikas talvisää..." Lunta oikeasti tuli niin paljon ettei sekaan meinannut mahtua! Hiutaleet olivat aika isoja ja jokseenkin märkiä eli tarttuivat kiinni vaatteisiin. Koira oli myös ihan märkä ja luminen lenkin jälkeen, Myös sitä tuntui lumen määrä ärsyttävän.

Mutta tässä vielä resepti kalakeittoon:

perunaa
keittojuurespussi
seitä
kookosmaitoa
tilliä
kasvieliemikuutio
suolaa
viherpippureita
valkopippureita
juustokuminaa
inkivääriä
kookosmaito
katkarapuja
ananasta

Kuorin ja pilkon perunat ja laitan kiehuvaan vetee. Pienen hetken päästä lisään sinne keittojuurespussin sisällön. Annan kiehua melko kypsiksi, mutta mausteita heittelen liemeen samalla. Kun perunat alkaa olemaan melekin kypsiä laitan sein paloiteltuna mukaan ja lopuksi lisäsin katkaravut ja kookosmaidon sekä paloitellut ananakset. Je ei kun syömään

Hyvää kaksostenpäivää!!!

Tänä aamuna töihin ajaessani kuuntelin Radio Novaa ja siellä kaksosten päivän ohjelmaa. Mahtavaa että kaksoset nousevat uutiskynnyksen yli! Ohjelmassa haastateltiin Aune Karhumäkeä Hyvä Alku-hankkeen projektipäällikköä. Oli kiva kuunnella kuinka toimittaja Janne Kataja pohti miten kahden samanikäisen kanssa pärjää, kun hänellä on siis kaksi eri ikäistä lasta. Hän pohti mm. lapsilisän määrää ja kysyi ihan viattomana "eikö kaksoset saa enemmän lapsilisää, kun kulujakin on varmasti enemmän?" Hymyilin autossani - tämä on minun elämääni ja jostakin se tuntuu ihmeelliseltä! Toinen aamun toimittajista Minna Kuukka, kun on kaksosten äiti ja jotenkin kokemus todella tässä asiassa kuului ja tuli tuntuvaksi!
Olin niin onnellinen töihin saapuessani! Minä olen oikeasti hirvittävän onnekas ja siunattu rikkaudella - minulla on kaksoset! Vaikka, myönnän, aina ei tunnu niin ihanalta. Mutta voi kuinka jaksaisin NYT nauttia lapsistani. He joutuvat tai saavat kasvaa maailmass jossa opettelevat jakamaan jo ihan pienestä! Voiko parempaa lahjaa olla! He oppivat koko elämänsä ajan ottamaan toiset huomioon.
Minä opin lapsiltani paljon. Voin jakaa itsestäni monelle. Minun tulee olla tasapuolinen ja huomioida lapseni yksilöinä, kohdata heidän yksilölliset tarpeensa. Saan olla kekseliäs ja miettiä kummallekin sopivat vaihtoehdot. Saan palautetta eri tavalla kummaltakin. Kumpikin on omalla tavallaan niin rakas ja korvaamaton. Mutta voi kauheaa kumpikin kasvaa ja kovaa! Kohta he eivät enää ole lapsia.
Monesti puhutaan juuri kaksosten alkuvaiheen tarpeista ja on oikeasti totta, että kaksosten tai monikoiden vauva-aika on raskasta. Silloin saa todella tuntea miltä riittämättömyys tuntuu! Lasten kasvaessa tarpeet muuttuu. Ehkä saa nukkua yöt, mutta haasteet kohdataan muualla. Esimerkiksi nyt neljä vuotiaiden kanssa haastetta on oman tahdon hallinnassa ja omien mieltymysten järkevässä käsittelyssä eli siis UHMASSA. Onneksi meillä uhmakohtaukset tulevat vuorotellen, kerralla ei ole kahta kiukkuajaan. (Koputan puuta, ettei tilanne muutu!)
kaksosuus on siis enemmän lahja ja oppimisen ja kasvun paikka kuin riippa. Tiedän itsekin miettineeni mistä minua rangaistaan kun kaksoset sain. Muistan odotusjan kauhistelut, mutta nyt. Kuinka moni näkee lapset rikkautena? Oikeastaa monikaan ei enää huomaa että lapset ovat kaksoset, koska ovat hiukan eri ikäiset ja kokoiset, voisivat olla kaksi lasta lyhyellä ikäerolla. Tämäkin kai sallitaan kaksosille! Kuin myös eri näköisyys! Sallitaan vanhemmille nauttia lapsistaan juri tässä ja nyt!

Näiden mietteiden ja ajatusten myötä toivotan kaikille ihanaa kaksosten päivää!!!! Lähden leipomaan lapsilleni kaksostenpäivän herkkuja!