Sairastamme koko tyttö kööri meidän perheessä. Yhdellä kuumetta, kaksi yskii ja yksi valittaa heikkoa oloa ja hiukan kuumeinen. Voitte arvata kuinka mukavaa tää on! Itse olen totaalisen kylästynyt tautiin, olen tosi huono sairastaja. Ahdistaa sisällä olo. Oma ulkomuoto näyttää tosi tylsältä peilistä. Koitan järjestellä menoja sähköpostilla että olisin edes hiukan ulkomaailman kanssa tekemisissä. Olo on niin huono ettei kahvikaan maistu... Koira vaeltelee huoneesta toiseen ja ihmettelee mikä on homman nimi....
Mulla olisi intoa tehdä opintotehtäviä, mutta tarvisin pari juttua kirjastosta ja paperille printattuna. Voisin joogata tai jumpata, mutta lievä kuume ei taida olla hyvä yhdistelmä jumpan kanssa... Kyllä ottaa päähän tää sisällä kärvistely!
Onneksi lapset nukahtivat kaikki - loppui se äiti! Äiti! -kuoro. Kohta toki heräävät ja kiva olisi keksiä jotakin hyvää heille piristykseksi, ehkä pannari?
Toinen pohdinnan aihe on tämä perheiden sairaidenlasten hoidon jakaminen? Kuinka monessa perheessä se on automaattisesti äiti, joka jää kotiin? Onko joillakin toisinpäin? Voiko asiatsa keskutella vai miten päätetään?
Meillä aina punnitaan menojen tärkeydet. Mieheni joustaa hyvin ja usein puolitamme päivän ja jaamme sen mukaan miten on menoja kummallakin. Usein mietin mikä on tärkeä meno ja mikä ei? Voiko jokin olla tärkeämpää kuin lasten hoitaminen? Olenko itsekäs kun ajattelen että työssä tulee olla, eikä kotona...Toki olen ja siitä syyllisyyttä kärsin!!! Kärsiikö kukaan muu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti