Meidän kaksoset ovat olleet puolitoista vuotta perhepäivähoidossa ja olen ollut todella tyytyväinen järjestelyyn. Perhepäivähoitoa ennen heitä hoidettiin kotona pääasiallisesti mummon toimesta, joka oli aivan mahtava ratkaisu myös! Lasten ja mummon suhde syveni ja tiivistyi aivan toisenlaiseksi kuin muiden lapsiemme. Olen todella onnellinen siitä että mummo jaksoi puolitoista vuotta tyttöjen kanssa! Niin ja arvatkaa kuinka helppoa se oli minulle. Mummo hoiti kodin yleissiivouksen ja ruuanlaiton. Ei tarvinnut viikkailla pyykkejä tai muuta. Aivan ihanaa!
Kun hain hoitopaikkaa kaupungilta, olin ensisijaisesti viemeässä tyttöjä päiväkotiin. Paikkaa sellaisesta emme kuitenkaan saaneet ja perhepäivähoitoon tyydyimme. Syksyn myötä totesin perhepäivähoidon joustavuuden olevan haastavalla nuorimmaisellemme armahdus. Ruokailuja voitiin rytmittää ja tekemistä suunnitella kiukun mukaan. Nyt on näistä ajoista kasvettu ja hoito silti vastaa tarpeita.
Koskaan ei ole kuitenkaan ajatellut, että hoidossa heidät eri paikkaan veisin. Nyt neuvolassa asiaa minulle ehdotettiin useamman kerran. Pohdituttaa kovasti miten toimisin. Mielestäni lapset otetaan yksilöllisesti huomioon perhepäivähoitajalla. Hän pyrkii järjestämään asiat niin, että lapset saavat tehdä eri aikaan ari asioita. Myös erilaiset ryhmät ovat tarpeen mukaan käytössä. En itse ollut ajatellut eri paikkoja ollenkaan.
Kouluun olin aluksi viemässä heitä eri luokille, mutta nyt en enää tiedä. Voisinko olla niin itsekeskeinen, että armahtaisin itseni ja laittaisin heidät samalle luokalle. Kaikki asiat olisivat samaan aikaan. Meidän ei tarvitsisi miettiä oliko luistelua kummalla ja mikä koe kelläkin. Kokeisiin lukeminen onnistuisi yhdessä, yksillä kyselemisillä jne. Tämä siis olisi MINULLE helppoa! Voinko toimia sen mukaan mikä on minulle helppoa? Voinko armahtaa itseni tässä? Tätä olen jo miettinyt useasti, vaikka kouluun lähteminen ei ole vielä ollenkaan ajankohtaista....
Nyt neuvolassa heitetty kysymys eri hoitopaikoista, saa mielessäni pyörimään saman tyyppisä kysymyksiä. Voinko ajatella itsekkäästi, että aamuni lyhenee ainakin vartin ja iltapäivä myös, jos voin viedä lapset samaan paikkaan. Olenko liian itsekeskeinen, jos ajattelen, että puoli tuntia minulle lisää työaikaa, on paljon? Tulisiko minun pohtia lasteni kehitystä? Kärsivätkö he, jos eivät voi olla erossa? Käsivätkö he, jos joutuvat olemaan erossa?
Kiitos neuvolan tädin, jos aikaisemmin olen pohtinut riitänkö kahdelle saman ikäiselle? Kohtelenko heitä yksilöinä? Enhän vertaile heitä? Olenko heille tasapuolinen? Pohdin nyt myös pitäisikö yksilöllisen lapsen kehityksen tukemisen kannalta heidät erottaa omiin hoitopaikkoihinsa - kyllä pieni pääni nyt on pullollaan kysymyksia ja omatunto kolkutta vielä enemmän! Toisaalta kai se onkin neuvolan tehtävä, saada vanhemmat huomaamaan omat virheensä, vai onko? Mitäs mieltä olette? Olisin toivonut, että neuvola tukee vanhempia kasvatustehtävässä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti