Äitienpäivänä 2012

Tänään on äitien päivä ja oikeasti kirjoitan tätä realiajassa 2:36 aamuyöllä. Sinänsä hyvä, etten nuku niin en sitten herää niin aikaisin, ei ole tytöillä vaaraa etteivät ehdi tehdä kaikkea mitä tahtovat! Syy valvomiseeni jääköön toiseen postaukseen.....
Äitien päivänä lasten kuuluu muistaa äitejään. Muistan kuinka pienenä tehtiin kortit ja askarreltiin jotain. Kun kasvoin, paras lahja oli mennä navettaan, että äiti saa nukkua ja nykyään sen ymmärrän varsin hyvin. Olisi ihana nukkua muinakin aamuina kuin vain äitienpäiväaamuna!
Mitä vanhemmaksi tulin sitä rahallisemmaksi äitienpäivä tuli. Piti ostaa lahjaa jne. Tietysti on ihan hyvä, että äitiä edes yhtenä päivänä muistetaan! Olen myös elänyt vaiheen, että järjestimme paikallisen kerhon kanssa pienellä kylällämme äitienpäivälounaita. Ahkeria siis on oltu!
Kun saimme lapsia, oli äitienpäivä mummojen luona käymistä. Kaikille hommattiin kukat, koska vauva ei vielä osannut tehdä mitään ja itse olin niin väsynyt etten ehtinyt ja jaksanut. Toki huonoa omaatuntoa siitä podin ja edelleen kuten huomaatte!
Nyt äitienpäivän juhlinta on taas muuttunut. Esikoisemme on niin iso että tahtoo leipoa ja laittaa. Pienet auttaa. Saan siis luksusta ja arvostusta aamulla. Lapseni uurastaat vuokseni. Tämän vuoksi olen koittanut järjestää, että mummot käytiin juhlimassa eri päivinä, että aikaa jää lapsille tehdä ja meille nauttia tekeleistä. Kyllä voi kuulostaa etten nauti, mutta on ihanaa! Säälin vaan jo alkuunsa lapsiani, kun joutuvat heräämään aikaisin ja pelkään, että lopputulos ei onnistu ja tulee pettymys. Tahtoisin auttaa ja neuvoa - olla kanaemona häärimässä ja tukemassa. Tahtoisin antaa lapsille onnistumisen kokemuksia ja tunteen, että kelpaavat sellaisian kuin ovat, ilman kakkua, lahjaa tai mitään. Tahtoisin vain herätä siihen, että kompivät viereeni ja halaavat ja sanovat että rakastavat. Tahtoisin, että tekevät sen nyt ja vuosienkin päästä ja muinakin päivinä. Uskon, että myös lapsilleni paras lahja olisi se, että kokevat kelpaavansa sellaisina kuin ovat, juuri nyt. Kokevat, että heidän aikaansaannoksensa saa minut ylpeäksi, ei vain äitienpäivänä vaan muulloinkin. Tahtoisin, että muistavat kuinka tärkeitä ovat minulle ja kuinka paljon tuovat minulle iloa ja luovat muistoja joiden avulla voin itseäni viihdyttää vanhempana. En tahdo, että he äitienpäivänä stressaavat itsensä uuvuksiin, vain koska pitää. Ei pidä! Olen äiti heille muinakin päivinä. Nyt ja tästä eteenpäin ja tiedän että joutuvat tyytymään siihen, koska eivät parempaakaan saa.

Tässä vielä kukkia kaikille äideille ja varsinkin omalleni, jolle en niitä vielä tänä vuonna ole antanut! Kuva on matkaltamme Luxenbourgiin viime keväänä.

Hyvää Äitienpäivää!!!!

Kerhon äitienpäivä kahvit

Pääsen äitienpäiväkahville huomenna ensimmäistä kertaa! Esikoisemme on ollut päiväkodissa vuosia mutta en koskaan ole päässyt äitienpäiväkahville, nyt kun tytöt ovat osapäiväisesti kerhossa pääsen, aika mukavaa! Ei haittaa vaikka kahvit ovat hiukan etuajassa eli torstaina, ihanaa silti!

Jotain ylläriäkin on luvassa, supateltu on kovasti... jännää!!!  :-)

Kolmas päivä Saksan reissulla 4.6.2011

Matkamme jatkui neljänteneä päivänä Frankfurt- Hahnin läheltä Sisareni hänen miehensä kanssa vuokraamalle mökille. Mökiltä otimme sisareni ja hänen miehensä mukaan ja suuntasimme Luxembourgiin. Siellä meitä odotti sisareni opiskelukaveri, joka oli luvannut opastaa meitä.

Tässä kuvaa matkalta pikkuteitä myöten Luxenbourgiin.....

 Luxenbourgin keskustan taloja ja autoja - mieheni toimi kuvaajjana :)

 Vanhaa linnoitusaluetta ja kaupungin keskustan korkeuseroja....

 Tuolla siintää nykyaikainen Eurooppa-kortteli

 Kävimme historiallisessa linnoituksessa, ihan keskustassa. Täällä on kauunkia puolustettu joskus...

 ..ehkä juuri tällä tykillä?

 Tytöt poseeraa leikin lomassa....

 Me kuuntelemme mahtavaa opastamme...

 Korkealle ollaan....

 Ylhäällä näkyy nykyinen keskusta...

 Aika iso hämähäkki!

 Nyt ollaan niin pohjalla kun vaan voi...

 Kauniita istutuksia kaupungin pohjalla..

Tytöistä koko päivän paraspaikka - suihkulähde. Toiset syömme vielä ihania jäätelöitä takana.

Luxenbourgista suuntasimme Trieriin ostoksille ja ukkoskuuron läpi takaisin mökille. Siellä söimme ja vietimme viimeistä iltaa yhdessä. Minä, mieheni ja kaksoset suuntaisimme seuraavana päivänä takaisin Suomeen... Päivä oli taas kokemuksia täynnä. Uusi maa ja kaupunki - niin erilainen!

Onnistunut muskariesitys!

Meidän tytöt esiintyivät eilen oman muskariryhmänsä kanssa. Oletin itse, että laulavat ja ehkä lauluun on joku koreografia, mutta tytötpä soittivat ja lauloivat. Uutta minulle oli se, että tytöt puhuivat kovasti ramppikuumeesta ja esiintymisjännityksestä. Kotona miettivät, että jos eivät uskallakaan esiintyä. Aikaisemmin ei meillä ole asiaa ääneen pohdittu, vaikka isosisko on soittanut pianoa ja varmasti jännittänyt ennen esiintymisiä.
Kun esiintymisen aika tuli, oli jännitys tietysti katossa ja toisella meinasi jännitys saada yliotteen. Juuri kun olimme astumassa esiintymislavalle, hän ilmoitti ettei uskalla ja jäi lavan eteen. Koska toinen kaksosista uskaltautui valitsemaan soitinta ja paikkaansa esiintymisessä, uskaltautui toinenkin pienen hetken päästä ja kukaan ei juurikaan huomannut, mitä oli tapahtunut. Esiintyminen meni hienosti! Molemmat soittivat ja lauloivat kovasti ja esiintymisestä jäi hyvä mieli meille kaikille. Minä tietysti äitinä saan olla todella ylpeä ihanista tytöistäni.
Pohdin kuitenkin kuinka tällaiset pelot olisi hyvä kohdata? Kuinka lasta rohkaista niin, ettei hänestä tule ylimieleistä ja koppavaa? Tahdon, että lapseni olisisvat sydämmellisiä ja toiset huomioon ottavia ja tärkeintä kunnioittaisivat toisia ihmisiä ja eläimiä. En todella halua lasteni arvostelevan toisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä etenkään sille henkilölle suoraan. Toivon, että he ymmärtävät ihmisten olevan erilaisia ja kuitenkin jokainen on tärkeä sellaisena kuin on. Vaikka jännittää on silti hieno ihminen ja kun tuon jännityksen voittaa, on vielä hienompi ihminen! En tahtoisi, että koskaan tahallaan loukkaavat ketään tai että saavat siitä vielä hyvän mielen! Mutta samalla tunnen huonoa omaa tuntoa siitä miten pärjäävät, koska maailma on pullollaan ihmisiä jotka tahallaan loukkaavat. sellaisiakin ihmisiä jotka tahallaan saavat toiselle pahan mielen ja vielä nauttivat siitä! Ihmisiä, jotka etenevät elämässään siten että mollaavat ja latistavat muita. Toivon, että osaan kasvattaa lapsista sellaisia, että pärjäävät eämässään oli loukkaaja läheinen tai tuntematon. Toivoisin, että osaan heistä ohjata niin vahvoja, että pärjäävät henkisesti ja osaavat vielä sanoa, kun heitä on loukattu! Suuri toiveita?

Kasvatus dilemma

Pohdin usein miten lapset kasvattaa, miten opettaa toimimaan elämän tilanteissa. Tavoite on varmasti jokaisella vanhemmalla, että lapset pärjäisivät elämässään. En tahtoisi, että lapseni aikuisena toteavat että, eivät pärjänneet, koska äiti kasvatti toimimaan tietyllä tavalla.
Meidän kaksosista toinen on todella kova kantelemaan toisen tekemisistä. Toisaalta tuo on ihan kiva, ehdimpähän puuttumaan moniin asioihin ennen kun suurempaa vahinkoa ehtii tapahtua. Toisaalta, on todella ärsyttävää, kun pienimmätkin tekemiset kannellaan. Mietin usein kiusataanko tytärtä sitten aikuisena, kun on kova kantelemaan? Siis kehuako kantelusta vai ei?
Miten sitten opettaa, että joskus tulee oikeasti kuunnella ja tehdä niin kuin äiti sanoo ja joskus voi käyttää omaa järkeään ja tehdä niin kuin parhaaksi katsoo. Milloin tuo maalaisjärki kasvaa lapsilla? Toisaalta yhteiskunta odottaa luovia, älykkäitä ja kekseliäitä sekä yrittelijäitä kansalaisia, mutta miten siihen kasvattaa. Etenkin jos se kekseliäisyys ilmenee piirtämisenä lattiaan tai seiniin?
Miten opettaa lapsielle tasapuolisuutta. Aina ei voi saada kaikkea samaa ja on opeteltava odottamaan asioita, jopa säästämään. Joskus tuntuu tyhmältä sanoa että ette saa, ihan vaan opettaakseen ettei aina voi saada, kun helpommalla pääsee jos ostaa sen 5€ lelun ja jää valitukset kuulematta. Teenkö silloin yhteiskunnalle karhunpalveluksen? Kuinka säästäväisiksi lapset tulee opettaa? Miten pääsisi pois tästä ylempalttisesta törsäämisestä ja tavara määrästä ja saisi lapset ymmärtämään mikä on välttämätöntä? Onko tuo tarpeen nykyyhteiskunnassa? Omat isovanhempani ovat eläneet pulaajan, minä en, miksi pitää säästää? Kuinaka pieni lapsi voi ymmärtää luonnonvarojen ehtymisen? Onko se liian pelottavaa? Voiko luottaa siihen että ihminen on tulevaisuudessakin kekseliäs ja oppii valmistavaan vähästä uudenlaista ja ei tule pulaa? Olenko huono vanhempi jos en opeta säästämään?
Usein mietin miten minut on opetettu. Monet asiat joiden orjana toimin tekevät elämästäni vaikeaa ja niistä luopuminen helpottaisi elämää kovasti! Miksi näistä lapsuuden opetuksista luopuminen on niin vaikeaa? Teenkö opettamalla lapsilleni asioita heidän tulevatsa elämästään vaikeaa? Miten opettaisin heitä armahtamaan itseään toisinaan?
Kasvattaminen ei ole helppoa ja tietoisuus vaikeudesta vaan lisää tuskaa! En todella osannut ajatella lasta odottaessani millaisten asioiden eteen joudun. Kokoajan on mietittävä miten sanomisensa ja tekemisensa perustelee. Minä perustelen kokoajan niin kahdelle uhmaikäiselle kuin yhdelle murrosikäiselle - asiat on erilaisia mutta silti todell avaikeita, koska tytöt ovat pitkämuistisia ja palaavat usein asiaan jos perustelen itseni pussiin :) Oppia ikä kaikki ja voi siis todeta että vanhakin voi oppia uusia asioita!

Omatunto - mikä se on?

Olen koittanut lapsille painottaa että aina pitää puhua totta. Kaikessa täytyy äidille kertoa totuus! Pienet ovat niin mustavalkoisia vielä että totuus on heille aina se mikä itsestä tuntuu sopivimmalta tai heille sopii ettei ole tehnyt väärää. Toki on ihanaa huomata että kertovat myös sen jos tekivät väärin, vaikka perusteluna tulee se oman edus tavoittelu!
Murrosiässä tämä asia muuttuu. Ihmisen kasvun myötä aletaan totuutta muuntelemaan ja valtaa sellainen esitys muoto että sopii hyvin itselle. Kuten vastataan kysymykseen niin kuin tiedetään tahdottavan vastata. "Oletko tehnyt läksyt" - "Luulisin".... Eli luulen että olen, mutta jos en tiedä mitä on läksyksi en ole niitä tehnyt.
Mietinkin mistä tulee rehellinen toiminta, jos jo niin aikaisessa vaiheessa osataan kiertää totuutta. Pohdituttaa myös se millaista on sellaisten ihmisten elämä, jotka tavallaan työkseen kiertävät totuutta. Kuinka rankkaa on muistaa totuus.
Olen niin vanhanaikainen että oletan kotona ja parisuhteessa pesivän totuuden. Parisuhde ei voi perustua muuhun kuin totuuteen ja luottamukseen. Ennen en ymmärtänyt eronneita henkilöitä, mutta nyt elämä on opettanut. Pohdituttaakin mikä on sellainen totuus jonka muuntelu on liikaa? Mitä ihminen tuntee kun hän muuntele totuutta? Saako siitä mielihyvää kuin esimerkiksi viinasta ja tupakasta? Voiko tuo mielihyvä olla niin valtava ettei tajua enää tekevänsä väärin. Voiko siihen jäädä tavallaan koukkuun ja tulla riippuvaiseksi? Millaisella kasvatuksella tuohon päästään?
Olen murroikäisen kanssa keskustelleet paljon voiko sanoa "en tiennyt", "en ollut kuullut" jne jos tietää ja on kuullut, mutta pääsee vähemmällä niin sanoessaan. Koska voi sanoa että valehtelee ja koska puhuu tavallaan "muunneltua totuutta". Mitä on valehteleminen? Koska se muuttuu valehteluksi?
Kuinka usein minä, joka olen liian suora ja mustavalkoinen vieläkin loukkaannun kun huomaan että minulle valehdellaan!!! Mietin usein tajuaako puhuja että tiedän hänen valehtelevan? Saako enemmän tyydytystä jos valehtelee niin että toinen tietää vai että niin ettei toinen tiedä? Kuinka paljon voi sietää? Onko tyhmä se joka valehtelee, niin kuin lapsille opetetaan vai meneekö aikuisten maailmassa niin että se on tyhmä joka sanoo huomanneensa valheen? Aikuiset kyllä tekee mielestäni elämästä vaikeaa!!! Miten me umpikierot ihmiset jotka elämmä korviamme myöten valheessa saamme kasvatettua lapset tähän maailmaan siten että osaavat elää? Pitäisikö siis opettaa kokoajan enemmän "muuntelemaan totuutta" vai rehelliseksi? Minun etiikka sanoo että rehelliseksi, mutta pärjääkö jälkikasvu jos ei ole taitava totuuden muuntelija? Kasvatuksen dilemmoja?

Tekniikka ja lapset

Meillä on kaikenlaisia teknisiä vempaimia ja voitte arvata, että usein mietin miten lapset osaa suhtautua noihin laitteisiin. Mieheni käyttää laitteita päivittäin ja usein juuri olohuoneessa. Uusien pelien tullessa menee yöt palatessa. Pohdin usein miten mallioppiminen vaikuttaa lapsiin? Telkkari meillä on melkein aina auki ja nyt kun lasten maksulliset kanavat näkyy, katsovat tytöt aika paljon telkkua. Tosin leikkivät myös tosi paljon. Mielikuvitusta riittää!
Ehkä huolenaiheeni ei niinkään ole siis pienet, vaan vanhempi tyttäreni. Jotenkin kun hänet laskee "nettiin" katoaa hän tästä maailmasta ja sujahtaa johonkin bittiavaruuteen. Sieltä hänen tähän maailmaan kaivaminen on todella vaikeaa. Ahdistaa itseäkin kuinka se netin käytön lopettaminen on niin vaikeaa. Minä unohdan lapsen, kun hän löhöää koneen kanssa sohvalla ja on ihan hiljaa. Jossain vaiheessa tajuan että nörttäily on saattanut kestää tuntitolkulla ja sitten onkin murkkuikäinen jo aivan äkäinen ja kiukkuinen niin netin käytön lopettamisesta kuin palaamisesta tähän reaalimaailmaan.
Nyt opintoja tehdessäni olen haaveillut, että olisi sellianen hiukan pienempi tietokone, kuin tämä nykyinen kannettava kotona on. Töissä minulla on pieni näppärä ja kevyt Dellin kone. Se on vielä ihanan punainen! Tykkään koneestani tosi paljon! Mieheni ehdotti nyt, että ostaisimme pienemmän koneen meille käyttöön ja tämä iso kone annettaisi vanhimmalle tyttärelle omaan huoneeseen... Ihanaa olisi saada kone, jota voisin vaikka ottaa mukaan, mutta toinen puoli pelottaa. Tyttäreni saisi koneen omaan huoneeseensa. Siellä olisi sitten alakerrassa omassa huoneessaan koneen kanssa ja saisi nörttäillä rauhassa. Hui! Kuinka saan kaikki asiat hänet tekemään, kun netti on niin mielenkiintoinen? Kuinka tiedän missä hän menee netissä tai ketä tapaa? Lapset ovat niin tietämättömiä suuresta pahasta maailmasta ja pahoista aikuisista! Kuinka noista asioista puhuisi lapselle niin ettei pelota vaan saisi järjen valaistumaan?
Voinko siis iloita uudesta laitteesta vai annanko huolelle vallan? Kuinka paljon tulee opettaa tietokoneen käyttöä lapselle, että hän pärjää elämässään ja minkä ikäisenä? Itse en ollut vielä alakoulussa kovinkaan kiinnostunut tietokeneesta, mutta nyt esitelmiä tulee tehdä tietokoneella jne... Mikä on maailman vauhti? Pelottaa!

Hiihtokoulun loppu

Esikoisemme oli 5-6 vuotta sitten hiihtokoulussa ja tykkäsi ihan hurjasti. Ajattelin silloin, että olisipas kiva olla ohjaajana tuollaisessa hiihtokoulussa. Olen nyt monena vuotena miettinyt ohjaajaksi ilmoittautumista, mutta en ole ehtinyt. Nyt kun jäin kotiin ajattelin, että aikaa täytyy löytyä juuri nyt ja ilmoittauduin mukaan.

Meillä on hirmu kiva porukka ja meininki on ollut mukavaa ja kannatti siis lähteä mukaan. Nyt hiihtokoulun viimeisenä päivänä on aika haikea olo. On ollut ihanan voimauttavaa katselle lasten oppimista. He eivät tervitse kuin sukset jalkaan ja kaikenlaisia virikkeitä ja hiihtotaito karttuu. Aivan mahtavaa! Hiihtäminen on aivan mahtava harrastus ja sitä voi perhe tehdä yhdessä. Odotan jo ihania aurinkoisia kelejä ja koko perheen hiihtoretkiä! Taskuun suklaarusinoita ja reppuun eväät ja retki voi alkaa!

Aurinkoisia kevät hankia odotellessa ja hiihtoretkiä! Nyt alkaa meilläkin pyryttämään ja illalla varmana on aika paljon lunta eli lunta tulvillaan on raikas talvisää, laskiaisajelulla vois laulella tällai.... :)

riittämättömyyden tunnetta?!

Kaksosten kanssa saa mielestäni useammin vanhemmat kokea kuinka heistä ei riitä molemmille. Minulla on siis kaksoset ja yksi vanhempi tytär. Ikäeroa kaksosiin on 7,5 vuotta. Esikoisen kanssa ehdimme oikein hyvin opetella elämään ja koimme paljon asioita ennen kaksosten syntymää. Toki koin joskus etten riitä, mutta olihan aina isä tarjolla näihin tilanteisiin.
Kaksosten synnyttyä jo vauva-aikana sai kokea kuinka avuton oli. Jos toista imetit ja toinen kakkasi vaippaan ja olin yksin kotona. Oli odotettava että aikaa ja käsiä vapautui. Myös tilanteet kun lapset koettelee ja hermot palaa, tulee useammin vastaan kun lapsia on useampi, olivat sitten saman ikäisiä tai ei.
Nykyisin koitan antaa huomiota molemmille. Ihan kalenteriin koitan merkitä kumman vuoro on olla äidin kanssa tai isän kanssa. Tytöt ovat myös oppineet laskemaan vuorojaan ja huomauttavat aika pian että oli mun vuoro, jos tarjoat vuoroa muulle lapselle.
En tiedä miten muut käsittelevät riittämättömyyden tunteita, minua ne satuttaa ja koen epäonnistuneeni niin vanhempana kuin äitinäkin. Vaikka itse olen lapseni hankkinut, mietin usein olenko ihan valmis äidiksi ja kykenenkö kasvattamaan lapsistani täysipainoisia kansalaisia tähän yhteikuntaan. Miten näihin tilanteisiin voi valmistautua?