Nyt kun pakksaset paukkuu lämmitämme joka päivä takkaleivinuuniamme, on ruuan laittaminen leivinuunissa helppoa. Toki valmisteluun pitää hiukan enemmän satsata kun aikaa hauduttamiseen menee enemmän kuin keittelemiseen, mutta ikaa säästyy kun ei tarvitse vahtia niin paljon.
Tein tänään possua ja kasviksia uunissa.
POSSUA JA KASVIKSIA UUNISSA
700g possun ulkofilettä
pari sipulia
6-7 perunaa
5 porkkanaa
1/2 tl inkivääriä jauhettuna ja kuivattuna
1/2 tl paprikachilijauhetta
1-2 laakerinlehteä
6-8 kpl kokonaisia maustepippureita
soijakastiketta
riista kanttarelli fondia
Pilkoin possun ulkofilettö pieniksi kuutioiksi ja laitoin laakeaan uunivuokaan. Pilkoin myös sipulit aika isoiksi kuutioiksi,perunat ja porkkanat myös kuorin ja kuutioin. Laitoin kaikki kuutiot uunivuokaan, lorautin päälle kanttarelli riista fondia, soijakastiketta, pari laakerinlehteä, 6-8 maustepippuria, jauhettua inkivääriä ehkä noin 1/2 tl, saman verran vähän tulista paprikachilijauhetta. Pari desiä vettä ja uuniin. Annetaan hautua niin kauan, että kasvikset ovat pehmeitä (ainakin pari tuntia) ja nautiskellaan vaikka punajuurisalaatin kera. Jos teet sähköuunissa joku 150-175 astetta on hyvä).
maanantai 21. helmikuuta 2011
lauantai 19. helmikuuta 2011
vauvoja ja kissan pentuja
Äsken tyttärini kiljui, että hän on Arkadianmäen Ulla ja saa kymmenen kissanpentua. Hän kysyi että tuleeko ne Pimpistä? Vastasin tietysti että tulee juu, juu, kun nuhaisena nojatuolissa istun. Sitten näin kuinka hän käveli ohitseni pitkikset täynnä muhkuroita. Kysyin mitä hänellä on housuissaan ja vastaus oli että niitä kissanpentuja!
Nyt hän pohtii vieressäni voiko istua, kun on housut täynnä kissanpentuja (pehmoleluja!). Pystyi istumaan, mutta totesi että olisi kiva jos syntyisivät. Rankkaa tuo odotus aika oli sitten kissa tai ihminen!!!
Nyt hän pohtii vieressäni voiko istua, kun on housut täynnä kissanpentuja (pehmoleluja!). Pystyi istumaan, mutta totesi että olisi kiva jos syntyisivät. Rankkaa tuo odotus aika oli sitten kissa tai ihminen!!!
perjantai 18. helmikuuta 2011
Tauti ei hellitä...
Edelleen itse sairastan samoin vanhin tyttäreni. Koska vanhimmainen on ylittänyt jo maagisen 10-vuoden rajapyykin on hänen pärjättvä kotona yksinään. Hän kysyikin syksyllä minulta: "kuka on keksinyt että 10-vuotias pärjää yksinään kipeenä?" En osannut vastata kysymykseen. Totta on, että kymmenen täyttänyt ei ole vielä niin kypsä, että yksin pärjäisi. Nytkin eilen ei osannut ottaa mitään suuhunsa ja tänään oli syönyt mandariinin. No sillä tietysti pärjää pitkälle!!!
Itse olen niiskuttanut pari päivää ja olo on tosi huono. Pomon kommentti ole "tee jotakin tolle flunssalle" teki mieli sanoa et saat tän! No joo kai on viikonloppu otettava rennosti ja sairastettava, jotta paranee... Ensi viikolla olisi tulossa vieraitakin, joita oikeasti tahdon nähdä, parannuttava siis on!
Itse olen niiskuttanut pari päivää ja olo on tosi huono. Pomon kommentti ole "tee jotakin tolle flunssalle" teki mieli sanoa et saat tän! No joo kai on viikonloppu otettava rennosti ja sairastettava, jotta paranee... Ensi viikolla olisi tulossa vieraitakin, joita oikeasti tahdon nähdä, parannuttava siis on!
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Niisk!
Perheeseemme on esettunut kunnon flunssa. Ensin sairastui nuorimmainen ja eilen keskimmäinen. Arjen pyörityksen lisäksi kammppailemme vanhempina työn ja lasten hoidon kanssa. Kumpi jää kotiin? Kummalla on tärkeämpää tekemistä töissä? Miten rytmitämme menemisemme jne.
Kaikki muuten ihan ok ja tämä on tavallista arkea, mutta niiskutan itsekin. Lihaksia pakottaa ja olo on vetämätön. Niin, olen lähdössä koulutukseen Tampereelle eikä olo ole yhtään sellainen, että kiinnostaisi lähteä...tahtoisin kaivautua sänkyyn peiton alle ja jäädä sinne! Tässä nyt lääkitsen itseäni, että kykenen kähtemään junaan. Olen sen verran veto pois, että en jaksa edes raahustaa bussilla joka on n. 40 min ennen junani lähtöä keskustassa. Tilasin taksin ja kärsin siitä seuraukset....
Mieheni jää lasten kanssa kotiin sairastamaan. Huominen katsotaan sitten illalla. Tytöt voisi mennä mummolaan, mutta kipeinä heitä ei sinne voi laittaa. Huomenna ja perjantaina olisi minulla koulutusta myös, katsotaan jaksanko mennä tai pääsenkö. Lasten terveys kuitenkin on tärkeintä!
Kaikki muuten ihan ok ja tämä on tavallista arkea, mutta niiskutan itsekin. Lihaksia pakottaa ja olo on vetämätön. Niin, olen lähdössä koulutukseen Tampereelle eikä olo ole yhtään sellainen, että kiinnostaisi lähteä...tahtoisin kaivautua sänkyyn peiton alle ja jäädä sinne! Tässä nyt lääkitsen itseäni, että kykenen kähtemään junaan. Olen sen verran veto pois, että en jaksa edes raahustaa bussilla joka on n. 40 min ennen junani lähtöä keskustassa. Tilasin taksin ja kärsin siitä seuraukset....
Mieheni jää lasten kanssa kotiin sairastamaan. Huominen katsotaan sitten illalla. Tytöt voisi mennä mummolaan, mutta kipeinä heitä ei sinne voi laittaa. Huomenna ja perjantaina olisi minulla koulutusta myös, katsotaan jaksanko mennä tai pääsenkö. Lasten terveys kuitenkin on tärkeintä!
tiistai 15. helmikuuta 2011
hoitokysymys??
Meidän kaksoset ovat olleet puolitoista vuotta perhepäivähoidossa ja olen ollut todella tyytyväinen järjestelyyn. Perhepäivähoitoa ennen heitä hoidettiin kotona pääasiallisesti mummon toimesta, joka oli aivan mahtava ratkaisu myös! Lasten ja mummon suhde syveni ja tiivistyi aivan toisenlaiseksi kuin muiden lapsiemme. Olen todella onnellinen siitä että mummo jaksoi puolitoista vuotta tyttöjen kanssa! Niin ja arvatkaa kuinka helppoa se oli minulle. Mummo hoiti kodin yleissiivouksen ja ruuanlaiton. Ei tarvinnut viikkailla pyykkejä tai muuta. Aivan ihanaa!
Kun hain hoitopaikkaa kaupungilta, olin ensisijaisesti viemeässä tyttöjä päiväkotiin. Paikkaa sellaisesta emme kuitenkaan saaneet ja perhepäivähoitoon tyydyimme. Syksyn myötä totesin perhepäivähoidon joustavuuden olevan haastavalla nuorimmaisellemme armahdus. Ruokailuja voitiin rytmittää ja tekemistä suunnitella kiukun mukaan. Nyt on näistä ajoista kasvettu ja hoito silti vastaa tarpeita.
Koskaan ei ole kuitenkaan ajatellut, että hoidossa heidät eri paikkaan veisin. Nyt neuvolassa asiaa minulle ehdotettiin useamman kerran. Pohdituttaa kovasti miten toimisin. Mielestäni lapset otetaan yksilöllisesti huomioon perhepäivähoitajalla. Hän pyrkii järjestämään asiat niin, että lapset saavat tehdä eri aikaan ari asioita. Myös erilaiset ryhmät ovat tarpeen mukaan käytössä. En itse ollut ajatellut eri paikkoja ollenkaan.
Kouluun olin aluksi viemässä heitä eri luokille, mutta nyt en enää tiedä. Voisinko olla niin itsekeskeinen, että armahtaisin itseni ja laittaisin heidät samalle luokalle. Kaikki asiat olisivat samaan aikaan. Meidän ei tarvitsisi miettiä oliko luistelua kummalla ja mikä koe kelläkin. Kokeisiin lukeminen onnistuisi yhdessä, yksillä kyselemisillä jne. Tämä siis olisi MINULLE helppoa! Voinko toimia sen mukaan mikä on minulle helppoa? Voinko armahtaa itseni tässä? Tätä olen jo miettinyt useasti, vaikka kouluun lähteminen ei ole vielä ollenkaan ajankohtaista....
Nyt neuvolassa heitetty kysymys eri hoitopaikoista, saa mielessäni pyörimään saman tyyppisä kysymyksiä. Voinko ajatella itsekkäästi, että aamuni lyhenee ainakin vartin ja iltapäivä myös, jos voin viedä lapset samaan paikkaan. Olenko liian itsekeskeinen, jos ajattelen, että puoli tuntia minulle lisää työaikaa, on paljon? Tulisiko minun pohtia lasteni kehitystä? Kärsivätkö he, jos eivät voi olla erossa? Käsivätkö he, jos joutuvat olemaan erossa?
Kiitos neuvolan tädin, jos aikaisemmin olen pohtinut riitänkö kahdelle saman ikäiselle? Kohtelenko heitä yksilöinä? Enhän vertaile heitä? Olenko heille tasapuolinen? Pohdin nyt myös pitäisikö yksilöllisen lapsen kehityksen tukemisen kannalta heidät erottaa omiin hoitopaikkoihinsa - kyllä pieni pääni nyt on pullollaan kysymyksia ja omatunto kolkutta vielä enemmän! Toisaalta kai se onkin neuvolan tehtävä, saada vanhemmat huomaamaan omat virheensä, vai onko? Mitäs mieltä olette? Olisin toivonut, että neuvola tukee vanhempia kasvatustehtävässä?
Kun hain hoitopaikkaa kaupungilta, olin ensisijaisesti viemeässä tyttöjä päiväkotiin. Paikkaa sellaisesta emme kuitenkaan saaneet ja perhepäivähoitoon tyydyimme. Syksyn myötä totesin perhepäivähoidon joustavuuden olevan haastavalla nuorimmaisellemme armahdus. Ruokailuja voitiin rytmittää ja tekemistä suunnitella kiukun mukaan. Nyt on näistä ajoista kasvettu ja hoito silti vastaa tarpeita.
Koskaan ei ole kuitenkaan ajatellut, että hoidossa heidät eri paikkaan veisin. Nyt neuvolassa asiaa minulle ehdotettiin useamman kerran. Pohdituttaa kovasti miten toimisin. Mielestäni lapset otetaan yksilöllisesti huomioon perhepäivähoitajalla. Hän pyrkii järjestämään asiat niin, että lapset saavat tehdä eri aikaan ari asioita. Myös erilaiset ryhmät ovat tarpeen mukaan käytössä. En itse ollut ajatellut eri paikkoja ollenkaan.
Kouluun olin aluksi viemässä heitä eri luokille, mutta nyt en enää tiedä. Voisinko olla niin itsekeskeinen, että armahtaisin itseni ja laittaisin heidät samalle luokalle. Kaikki asiat olisivat samaan aikaan. Meidän ei tarvitsisi miettiä oliko luistelua kummalla ja mikä koe kelläkin. Kokeisiin lukeminen onnistuisi yhdessä, yksillä kyselemisillä jne. Tämä siis olisi MINULLE helppoa! Voinko toimia sen mukaan mikä on minulle helppoa? Voinko armahtaa itseni tässä? Tätä olen jo miettinyt useasti, vaikka kouluun lähteminen ei ole vielä ollenkaan ajankohtaista....
Nyt neuvolassa heitetty kysymys eri hoitopaikoista, saa mielessäni pyörimään saman tyyppisä kysymyksiä. Voinko ajatella itsekkäästi, että aamuni lyhenee ainakin vartin ja iltapäivä myös, jos voin viedä lapset samaan paikkaan. Olenko liian itsekeskeinen, jos ajattelen, että puoli tuntia minulle lisää työaikaa, on paljon? Tulisiko minun pohtia lasteni kehitystä? Kärsivätkö he, jos eivät voi olla erossa? Käsivätkö he, jos joutuvat olemaan erossa?
Kiitos neuvolan tädin, jos aikaisemmin olen pohtinut riitänkö kahdelle saman ikäiselle? Kohtelenko heitä yksilöinä? Enhän vertaile heitä? Olenko heille tasapuolinen? Pohdin nyt myös pitäisikö yksilöllisen lapsen kehityksen tukemisen kannalta heidät erottaa omiin hoitopaikkoihinsa - kyllä pieni pääni nyt on pullollaan kysymyksia ja omatunto kolkutta vielä enemmän! Toisaalta kai se onkin neuvolan tehtävä, saada vanhemmat huomaamaan omat virheensä, vai onko? Mitäs mieltä olette? Olisin toivonut, että neuvola tukee vanhempia kasvatustehtävässä?
maanantai 14. helmikuuta 2011
Ystävänpäivä!!
Ajatuksissani teen ystävänpäivä postauksen ajankanssa ja rauhassa. Ajatus oli, että koskettaisin kirjoituksellani kaikkia ihania ja rakkaita ystäviäni, ja osoittaisin kuinka paljon he minulle merkitsevät! Niin miten kävi?
No huomaatte varmaan, ettei tämä ole tuollainen ajatuksella kirjoitettu postaus. Perjantaina, kun säntäsimme neuvolaan kaikki oli vielä aika ok. Olin ajatuksissani valmistautunut pakkasviikonloppuun ja olemaan lasten kanssa sisällä. Tiesin, että töitä olisi jonkin verran tehtävä, että tuleva viikko ei olisi niin hektinen... Sitten nuorin lapsista sairastui flunssaan. Sain siivousinnon auringon myötä päälle ja sunnuntaina töihin päästyäni, minut hälyytettiin kotiin, kun oli tullut vieraita. Siis nyt olen kotona hoitamassa yskijää ja koitan tehdä töitä samalla...karmea kasa niitä ainakin tuossa odottaa. Eli se siitä!
Silti ystävät ovat minulle tosi tärkeitä ja kokoajan kärsin siitä, että liian vähän löytyy ystäville aikaa...Toisaalta, kun oikein sitten satsaa niihin harvoihin tapaamisiin voi laatu korvat määrää - eikö?
Syksyllä näin kaukana asuvaa ystävääni Ateneumissa ja sen jälkeen menimme syömään. Ihana päivä! Vaikka emme näe usein, väliä tapaamisilla voi olla vuosia, tuntui että ei ole kulunut kauaa siitä, kun viimeksi näimme.
Ateneumista suuntasin toisen ystävän luokse yöksi. Istuimme pimeällä takapihalla ja joimme viiniä kuunnellen yön ääniä. Voiko olla parempaa! Näemme harvoin myös, mutta silti koemme tai ainakin minä koen, että meillä on niin paljon yhteistä ja tsemppaamme toisiamme vain olemalla olemassa!
Jos minua harmittaa jokupäivä todella paljon, voin soittaa samassa elämäntilanteessa olevalle ystävälleni. Hän jaksaa kuunnella ja kertoa mielipiteensä - vahvistaa näkemystäni tai osoittaa että olen ihan väärässä. Tämän saa vain ystävä tehdä!;) Heihin luotamme ja uskomme, kun he osoittavat, että olemme väärässä. Hän jaksaa kuunnelle kaiken mikä niskaani kaadetaan. Hän myös osaa neuvoa käsityöongelmissani!
Omaan paljon ystäviä joiden kanssa ei enää ole niin paljon yhteistä, paitsi yhteiset muistot ja silti ne ovat niin vankkoja ettei ilman pärjää. Elämän muuttuessa tulee uusia ystäviä kuvioihin - joistakin ihmisistä vaan tuntee, että heitä ilman ei voi elää, vaikka täytyy tunnustaa etti näin "iäkkäänä" aina jaksa tutustua. Joskus ajattelen ettei minulle ole aikaa kaikille ja siksi olen tullut valikoivammaksi kenet otan lähipiiriini. Kaikkien kanssa ei vaan koe olevansa niin hengenheimolainen. Toki ymmärrän, että näin voin jättää taakseni ihmisiä, joista voisi tulla hyviä ystäviä, tiedostan siis tämän.
Nyt kun kotana sairastamme saan voimaa siitä, että lapsuuden ystäväni tulee meille kylään ensi viikolla. Toivon vaan etten joudu pettymään, siksi että jomman kumman perhessä sairastetaan. Meidän tapaamisemme ovat muuttuneet lasten tulon myötä. Ennen saatettiin nähdä baarissa, nyt istutaan sohvalla tai keittiössä ja seurataan lapsia. Toisaalta olisi ihanaa, jos lapsemme jatkaisivat ystävinä, kun kauttamme tutustuvat. Katsotaan.
Kai voin loppuun todeta, että YSTÄVÄT ovat elämän koossapitävä voima. He jaksavat kuunnella ja kannustaa, he palauttavat pilvilinnoista maanpinnalle tai nostavat sinne pilviin. Parasta aikaa on olla ystävän seurassa, vaikka se ei tapahtuisikaan ihan joka päivä. Kiitos ystävät, että elätte minun kanssa! Toivon, että jatkossa minulla on teille enemmän aikaa tai sitten laadukkaampaa aikaa!
Pahoittelen jo nyt, että kukaan teistä ei ole saanut minulta kortteja tai muuta - koitan jakaa muistamista eri päiville jatkossa.:)Halauksia!
No huomaatte varmaan, ettei tämä ole tuollainen ajatuksella kirjoitettu postaus. Perjantaina, kun säntäsimme neuvolaan kaikki oli vielä aika ok. Olin ajatuksissani valmistautunut pakkasviikonloppuun ja olemaan lasten kanssa sisällä. Tiesin, että töitä olisi jonkin verran tehtävä, että tuleva viikko ei olisi niin hektinen... Sitten nuorin lapsista sairastui flunssaan. Sain siivousinnon auringon myötä päälle ja sunnuntaina töihin päästyäni, minut hälyytettiin kotiin, kun oli tullut vieraita. Siis nyt olen kotona hoitamassa yskijää ja koitan tehdä töitä samalla...karmea kasa niitä ainakin tuossa odottaa. Eli se siitä!
Silti ystävät ovat minulle tosi tärkeitä ja kokoajan kärsin siitä, että liian vähän löytyy ystäville aikaa...Toisaalta, kun oikein sitten satsaa niihin harvoihin tapaamisiin voi laatu korvat määrää - eikö?
Syksyllä näin kaukana asuvaa ystävääni Ateneumissa ja sen jälkeen menimme syömään. Ihana päivä! Vaikka emme näe usein, väliä tapaamisilla voi olla vuosia, tuntui että ei ole kulunut kauaa siitä, kun viimeksi näimme.
Ateneumista suuntasin toisen ystävän luokse yöksi. Istuimme pimeällä takapihalla ja joimme viiniä kuunnellen yön ääniä. Voiko olla parempaa! Näemme harvoin myös, mutta silti koemme tai ainakin minä koen, että meillä on niin paljon yhteistä ja tsemppaamme toisiamme vain olemalla olemassa!
Jos minua harmittaa jokupäivä todella paljon, voin soittaa samassa elämäntilanteessa olevalle ystävälleni. Hän jaksaa kuunnella ja kertoa mielipiteensä - vahvistaa näkemystäni tai osoittaa että olen ihan väärässä. Tämän saa vain ystävä tehdä!;) Heihin luotamme ja uskomme, kun he osoittavat, että olemme väärässä. Hän jaksaa kuunnelle kaiken mikä niskaani kaadetaan. Hän myös osaa neuvoa käsityöongelmissani!
Omaan paljon ystäviä joiden kanssa ei enää ole niin paljon yhteistä, paitsi yhteiset muistot ja silti ne ovat niin vankkoja ettei ilman pärjää. Elämän muuttuessa tulee uusia ystäviä kuvioihin - joistakin ihmisistä vaan tuntee, että heitä ilman ei voi elää, vaikka täytyy tunnustaa etti näin "iäkkäänä" aina jaksa tutustua. Joskus ajattelen ettei minulle ole aikaa kaikille ja siksi olen tullut valikoivammaksi kenet otan lähipiiriini. Kaikkien kanssa ei vaan koe olevansa niin hengenheimolainen. Toki ymmärrän, että näin voin jättää taakseni ihmisiä, joista voisi tulla hyviä ystäviä, tiedostan siis tämän.
Nyt kun kotana sairastamme saan voimaa siitä, että lapsuuden ystäväni tulee meille kylään ensi viikolla. Toivon vaan etten joudu pettymään, siksi että jomman kumman perhessä sairastetaan. Meidän tapaamisemme ovat muuttuneet lasten tulon myötä. Ennen saatettiin nähdä baarissa, nyt istutaan sohvalla tai keittiössä ja seurataan lapsia. Toisaalta olisi ihanaa, jos lapsemme jatkaisivat ystävinä, kun kauttamme tutustuvat. Katsotaan.
Kai voin loppuun todeta, että YSTÄVÄT ovat elämän koossapitävä voima. He jaksavat kuunnella ja kannustaa, he palauttavat pilvilinnoista maanpinnalle tai nostavat sinne pilviin. Parasta aikaa on olla ystävän seurassa, vaikka se ei tapahtuisikaan ihan joka päivä. Kiitos ystävät, että elätte minun kanssa! Toivon, että jatkossa minulla on teille enemmän aikaa tai sitten laadukkaampaa aikaa!
Pahoittelen jo nyt, että kukaan teistä ei ole saanut minulta kortteja tai muuta - koitan jakaa muistamista eri päiville jatkossa.:)Halauksia!
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Katsoisi eteensä!
Sisareni kertoi, että oli mennyt lasteni kanssa jäätelöautolle. Jätskiauto ei kuitenkaan tullut ajoissa, koska oli ajanut ojaan. Lapseni olivat jo alkaneet palella ja nuorempi oli sitten sisarelleni alkanut vihjailla asiasta siihen sävyy,n että heidät oli turhaan tuotu odottamaan jääteläautoa. Olisihan heidän mielestään voinut tulla vasta sitten, kun se auto oikeasti tulee!
Sisareni kertoi sitten, ettei hän voinut tietää auton olevan noin myöhässä, mutta koska se oli ajanut ojaan on aikataulu sekaisin. Kun nuorimmainen oli kuullut, että jäätelöauto oli ajanut ojaan, oli hän hetken asiaa ihmeteltyään todennut:" Kattois eteensä!"
Sisareni kertoi sitten, ettei hän voinut tietää auton olevan noin myöhässä, mutta koska se oli ajanut ojaan on aikataulu sekaisin. Kun nuorimmainen oli kuullut, että jäätelöauto oli ajanut ojaan, oli hän hetken asiaa ihmeteltyään todennut:" Kattois eteensä!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)