Kun kuuntelen lasteni leikkiä, mietin usein mikä määrittelee sen sujuuko leikki vai tapellaanko ja riidellään? Mistä asioista kaikki johtuu? Vaikka joskus kuinka kuuntelen, en osaa aikuisena keksiä mikä leikissä meni "pieleen" ja miksi kaikki päättyy riitaan ja pahaan mieleen? Usein koitan kasvatuksellisesta näkökulmasta (kaamea sana!) ohjata lapsiani suvaitsemaan erimielisyyksiä ja keskustelemaan asiat selviksi. Tämä tietysti väistämättä tarkoittaa, että toisen on annettava periksi. Meillä se on aina yleensä sama lapsi, joka antaa periksi. Palkkioksi hän saa leikkiä siskojen kanssa lisää, mutta olen silti äitinä huolissani, mitkä traumat hän saa tuosta periksi antamisesta? Samainen lapsi omaa vielä kauhean pitkän muistin ja osaa luetella parin viime vuoden ajalta monta kertaa, jolloin on antanut periksi siskolleen. Tämä ei todella kuulosta hyvältä ominaisuudelta elämän varrella! Poden huonoa omaa tuntoa siitä että lapseni kokee JOUTUVANSA antamaan AINA periksi toisille.
Toisaalta, jos mietin aikuisten elämää, ei eroavaisuuksia ole kovasti. Huomaan itseni samanlaisessa tilanteessa kuin lapseni - työelämässä, kotona ja kasvatuksessa jne. Elämä on kompromissien tekoa ja valintoja. Valinnat olen aikaisemmin mieltänyt vain tuotteiden valinnaksi, mutta tosiaan valinta on myös se kuinka suhtaudumme toiseen ihmiseen. Loukkaammeko tietoisesti, vahingossa vai annammeko periksi. Voi miten tuntuukaan pahalta, joskus purra porkea ja jättää sanomatta takaisin, kun minua loukataan! Pahinta tuo tunne on ehdottomasti silloin, kun näen että loukkaaminen tehdään tahallaan ja odotetaan, että loukkaannun ja puolustaudun! Mitä tyydytystä tekijä hakee tekemisistään ja sanomisistaan? Saako siitä oikeasti hyvän mielen?
Jos käyn elämäni flassejä läpi ja tiedostan noita tilanteita siten, että olen itse se loukkaaja. En oikeastaan voi sanoa tunteneeni hyvää oloa vaan vain pahaa mieltä. Tiedän loukanneeni, eikä sen tiedostaminen tee hyvää mieltä! Miksi sitten niin pitää tehdä? Miten lapsille opettaa kuuntelemaan omaa sisintään ja tekemään siten, että olo on hyvä ja voi olla tekemisistään onnellinen ja ylpeä? Toisaalta voiko tuo sisin olla niin "vinoutunut" että nauttiikin siitä että saa toiset kärsimään? Olen melko varma että olen itse ainakin tavannut sellaisia ihmisiä! Mistä niitä tulee?
Kasvattaminen on siis hirmu vaikeaa! Millainen on maailma jossa lapsemme elävät? Onko siellä puhdas omatunto hyvä vai huono? Arvostetaanko toisten kunnioittamista vai loukkaamista? Jakautuuko maailma näissäkin asioissa kahtia? Huh ompas isoja asioita!
Pohdin väkisinkin omaa kasvatustani. Olen ylpeä että minut on kasvatettu ihmiseksi joka arvostaa toisia eikä tahdo loukata ketään! Tahdon elää niin että olen siitä ITSE tyytyväinen! Monesti se ei muille ole sopivaa, mutta perustelen valintaani sillä että en ole valmis myymään sieluani. Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta niin se on - elän omaa elämääni ja tahdon elää tämän yhden elämän niin kuin tuntuu hyvältä! Ne loukkaa muita tahallani, vaan annan periksi että leikki jatkuu....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti