Parin viimeisen päivän aikana on muistunut liiankin eloisesti mieleen kolmen vuoden takainen välilevyn pullistuman aiheuttama kipu ja tuska. Muistan kuina vasen jalkani katosi elämästäni ja kävelin jonkun toisen "jalalla". Elämä oli lääkkeiden armollisen tuskan helpotuksen metsästämistä ja varomista sekä sinnittelemistä. Ajattelin jo että olin ollut fiksu ja voinut jättää tuon tuskan taakseni.
Alkuviikosta minun oikea jalkani ja alaselkä alkoi oireilla. En meinannut päästä koiran kanssa aamukävelyltä kotiin, kun jalka katosi alta. Kipu oli hirmuinen ja tuskailin kävelemisen kanssa. Tänä aamuna kaikki tuntui olevan hyvin, kunnes laitoin pyykkejä ja jalka meni alta. Kipu oli sietämätön ja päädyin lääkäriin. Ongelma ei lääkärin mukaan ole vielä liian vakavaa. Palauduin siis kotiin uusien vahvempien lääkkeiden kanssa.
Tätä kirjoittaessa olo on parempi, vaikka odotankin seuraavaa pilleriä ja sen tuomaa kivutonta aikaa. Kuinka helposti olen riippuvainen lääkkeistä? Koitan siis sinnitellä kipuni kanssa ja huomenna mennä jumppaamaan, jotta saan edes jostain hyvää oloa - lääkäri vakuutti että liikunta tekee vaan hyvää! Nyt päätän aloittaa selkälihasten treenin tiukasti, että pääsen näistä vaivoista. Tuntuu niin pahalta huomata että ikää on niin paljon ettei korjaaminen kannata!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti