Valmistaudun huomisiin hautajaisiin mielessäni. Läheinen henkilö on kuollut ja hänet saatamme viimeiselle matkalle. Olen toisaalta onnellinen, että tuska päättyi ja vakavan sairauden saadessa voiton, olo helpottui. Suuri suru jäi kuitenkin läheisille. Ihminen on kuitenkin ihmeellinen. Aika parantaa haavat - mieli korjaa menetyksen tuskan. Kuinka armollisesti asia onkin hoitunut ja hoidettu! Miten muuten selviäisimmekään elämässä suurista menetyksistä?
Huomiset hautajaiset ovat ensimmäisiä joihin osallistun siten etten edusta vainajan sukua. Miten vaikeaa onkaan osata sanoittaa sureville omaisille omat tunteen ja se kaikki myötäelämisen tarve! Oikeiden sanojen löytäminen on äärettömän vaikeaa. Elämän tulee jatkua ja muistojen säilyä.
Itseäni kosketti sanat: Suru on aina suuri syntyessään, mutta aika sen lieventää.
Mikä viisaus noissa sanoissa onkaan! Todella, noin asia on!
Hautajaiset ovat raskas tilaisuus, mutta se on tilaisuus yhdesäs muistella vainajaa. Mitä kaikkea jäämmekään kaipaamaan? Minä jään auttavaa ihmistä, joka sai aina mieleni lämpöiseksi kohteliaisuudellaan. Käytöstavoilla, jotka omaa vain oikea herrasmies! Samanlaista herrasmiestä, joka lippistä heilauttaa pois päästään tervehtiessän, en tule elämäni aikana tapaamaan! Muistaisimpa aina kuinka pienillä kohteliaisuuksilla jää toisten mieleen ja saa päivän paremmaksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti