Olen vannonut aina että kerron asiat lapsilleni niinkuin en on, enkä kaunistele. Nyt viimeaikoina olen huomannut etten kerro kaikkea tai en tahdo puhua puhelimessa lasten kuullen kaikkea. Outoa minulta, mutta kai olen kasvanut asiassa?
Jokin aika sitten sain kirjeen että toiselle kaksosista tehdään pieni leikkaus huomenna, yllätyin kun en pystynyt kertomaan lapselle asiasta. Muistan kuinka hän leikki edellisen operaation jälkeen leikkausta ja kertoi kuinka se oli sattunut. Ajattelin että emme nuku ja tulee kiukkua ja kaikkea jos kerron. Viivästytin kertomista kunnes eilen sitten oli pakko! Laoseni puristautui minua vasten ja rutisti kovasti. Kerroin että lähden sairaalaan mukaan ja hän rutisti minua vielä enemmän.
Päivä jatkui itkuisesti ja kiukutellen, kunnes tytär yht´äkkiä tuli ja rutisti minua ja sanoi " Kiitos äiti kun lähdet mukaani sairaalaan!" Kyyneleet vierivät ja mietin kuinka onnellinen saan olla lapsistani ja kuinka ihania he ovat!
Leikkaus on meille molemmille kova paikka - minä pelkään sairaalaa ja kaikkea siellä, mutta tyttäreni 4v osaa olla reipas. Toivon silti että huominen menee nopeasti ohi ja kaikki on huomenna tähän aikaan ohi hyvin!
Pitäkää peukkuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti