Asuin lapsuuteni maalla. Muistoihini liittyy hyvin tiiviisti niin maatilan työt kuin eläimetkin. Kasvatukseen liittyi vastuun kantaminen toisesta oli se sitten eläin tai ihminen. Yhdessä mentiin eteenpäin ja kasvettiin. Osana elämäämme oli vastuu ja huolehtiminen. Elämän syntymisen ihme tuli esiin ja kuten isäni aina sanoi "jos eläimiä on tallissa on sen takanakin" eli myös elämän loppuminen oli läsnä. Näin lapsena kuinka eläimiä jouduttiin lopettamaan siksi etteivät enää kyenneet elämään tämän surun vastapainona olivat vastasyntyneet eläimet.
Omille lapsille en pysty tällaista tarjoamaan. Perheeseemme kuulu kyllä kaksi koiraa, mutta vastuun niistä kannan minä. Lapset kyllä koittavat, mutta kaupunkilaiselämä on erilaista ja siten ei herää tervetta vaatia vastuuta. Haaveilenkin maalle muuttamisesta ja eläimien saamisesta perheeseemme. Tiedostan vastuun ja vaivan ja mietin jaksaisinko sitä. Olisiko vaivan väärti ja saisiko lapset mukaan urakkaan vai ovatko jo tähän kaupunkilaiselämään niin oppineita ettei paluuta muuhun ole. Nuorimmainen jo minulle kerran sanoi, kun kysyin ostetaanko maatila jolle otamme hevosia ja lampaita " joo, mut mihin se maatila mahtuu?" Hyvä kysymys, onko meillä aikaa ja tilaa sille?
Syy miksi tähän postaukseen aloin on aika surullinen. Odotan tietoa joudutaanko edesmenneen hevoseni meillä syntynyt ensimmäinen varsa, joka siis syntyi 1985 lopettamaan. Kivut ovat kovat ja tuskat. Eläinlääkäri tutkii ja itse annoin jo siunaksen lopettamiselle. Parasta mielestäni on lopettaa kärsimykset ja antaa eläimelle rauha. Minulla on olo että minun heppatyttöaika loppuu tähän. Lilli on viimeinen jäänne hevostyttöjaltani. Ihanat muistot ja kokemukset jäävät ja kaipuu niihin lapsuuden aikoihin, jolloin kesät ratsastettiin, uitiin ja oltiin huolettomia. Kumpa voisin lapsilleni tarjota jotakin samanlaista!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti